Nykyinen lääkärini sanoi minulle tervehdyssanojen jälkeen ensikäynnillä ensimmäiseksi, että "noniin, kerrohan kaikki ihan murusta lähtien." Yritin aloittaa parin vuoden takaisista jutuista, kymmenen vuoden takaisista, viidentoista vuoden takaisista. Ei kelvannut. Oli aloitettava IHAN murusta. Niin tärkeä se ihmisen historia diagnoosia tehdessä on. Ihan niin murusta en nyt aloita tässä. Kuittaan 30 ensimmäistä vuotta sanomalla, että siihen mahtui monenmoista stressiä, ikävää tapahtumaa, traumaa ja kestämätöntä tilannetta. Hyvä. Nyt ollaan viiden vuoden takaisessa tilanteessa. Olen parivuotiaan lapsen äiti, naimisissa ihanan miehen kanssa. Olen vaikeasti masentunut, paniikkihäiriöinen ja väsynyt. Käyn psykoterapiassa ja olen hoidossa psykiatrian poliklinikalla.
Lääkäri on voimakkaasti sitä mieltä, että mielialalääke tulisi aloittaa. Lupaan harkita. Ja aloitankin sen. Ei siitä apua kyllä ole ja muutaman kuukauden kuluttua huomaan olevani raskaana, lopetan lääkkeen, koska en halua vaarantaa lastani. Raskaus on vaikea. Parisuhde rakoilee. Lopulta vaadin päästä sairaalaan sisälle ja seurantaan, pelkään kaikkea. Saan vyöhyketerapiaa ja seuraavana aamuna huomaan synnyttäväni. Synnytys on karmea, lapsi syntyy puolentoista tunnin ponnistamisen jälkeen imukuppiavusteisesti pää soikeana aivan väärässä asennossa, minulta halvaantuu siinä rytäkässä jalka ja lapsi on happihoidossa monta minuuttia. Palaa sitten kuitenkin luokseni ja selviämme kotiinkin. Lapsi on juuri niin kamala (ja rakas) kuin vauva vaan voi olla. Olen aivan loppu, kuitti ja pinossa. Vauva huutaa (kirkuu) yöt ja päivät, ei viihdy missään, ei kelpaa mikään. On allerginen, diettaan "kaikkea", imetän, vaihdan vaippaa, imetän ja vaihdan vaippaa, imetän, vaihdan vaippaa ja imetän. En vuoteen tee mitään muuta, en ainakaan muista. Ei, käyn terapiassa. Joskus jopa ilman vauvaa, se on lystiä (mies-parka! Vauvan mielestä ei ollut yhtään lystiä ja toisinaan hän kirkuu koko kolmituntisen poissaoloni lähdostä paluuseen).
Psykoterapeuttini on ihana. Saan juteltua monta lapsuuden ja nuoruuden ongelmaa pois päiväjärjestyksestä. Minäkuvani vahvistuu ja tajuan, että olen aivan yhtä arvokas ihminen kuin muutkin. Ehkä jopa oman elämäni arvokkain! Aika huikea ajatus. Otan tavaksi kävellä terapiaan, siitä tulee reipasta kävelyä vaja 10km kaksi kertaa viikossa. Laihdun ja alan voida huimasti paremmin kaikin tavoin. Silti paniikkikohtaukset vainoavat aivan nurkan takana. Pienikin stressi kiehauttaa nupin nollasta kaakkoon nanosekunnissa. Isäntäkin vitsailee, että vaimo kiihtyy nopeammin kuin se punainen italialainen. Psykiatri alkaa vihjailla uudestaan lääkityksen aloittamisesta. Terapeutti toppuuttelee, hänestä en ole mieleltäni sairas, väsynyt vain, lopen uupunut. Ferrarikohtaukset kuitenkin yleistyvät ja koen, etten enää hallitse elämääni. Syön bentsoja ja mietin, etten voi vain niiden varassa elää. Uskon, että olen masentunut uudelleen vakavammin ja suostun lääkitykseen. Tässä kohtaa viimeistään teen elämäni virheen, jos jokin aikaisemmista ei sellainen vielä ollut.
Tulee toinen työharjoittelujakso. Jos olin aiemmin väsynyt niin en tiedä mitä tämä on. Loputonta uupumusta, kuin musta aukko, joka imee sieluni ja sylkee ruumiini tyhjänä kuorena elämän virtaan. Alan miettiä, ettei tämä voi olla normaalia masentuneen masentelua. Ei tälläistä totaalista voimien loppumista tule sillä, että on masentunut. Pääni kuitenkin toimii, pää kaipaa stimulointia, jotain mielenkiintoista. Voi, kun innostuisin jostain! Mutta ei, tunteet ovat edelleen kuolleet. En saa tehtyä mitään. Raahaudun aamulla työharjoitteluun ja illalla kotiin. Nukun 14 tuntia vuorokaudessa lepäämättä lainkaan.
Saan kutsun työterveyslääkärin tarkastukseen - olenhan vielä työsuhteessa, vaikka olen ollut jo vuosia sairauslomalla. Kerron, oksennan, lääkärille historiani ja hän oikein myötätuntoisesti otsa rypyssä selittää, kuinka kärsin elämän rytmihäiriöstä. Kerron halvaantuneesta jalastani (joka on alkanut toimia, mutta särkee kovasti) ja nivelkivuistani, jotka ovat masennuksen ja väsymyksen ohella vaivanneet minua vuosia. Voisiko olla krooninen väsymysoireyhtymä? Ei, ei sellaista sairautta ole olemassakaan, roskakoppadiagnoosi, ihan täyttä höpönlöpöä. Voisi tosin olla, että fibromyalgiaa? Sattuuko tähän, tähän, tähän? Sattuu!!! Juu nämä ovat niitä diagnostisia kipukohtia. Laitetaan lähete reumatologille. Eihän se fibromyalgia nyt mikään oikea sairaus ole, hoidetaan kuntoutuksella ja mielialalääkkeellä. Kuntoutuksessa opetellaan oikea elämänrytmi. Sopii sinulle hyvin, tuohon rytmihäiriöösi. Reumatologi kertoo, että onneksi voin laittaa sinulle tämän hypermobiliteettisyndrooman, fibromyalgiaa kun ei kannata Suomessa sairastaa. Kukaan ei ota todesta, jos sellainen diagnoosi on. No ei tunnu ottavan masennusdiagnoosipotilastakaan, kiitos kysymästä. Saan kuitenkin lähetteen fysioterapiaan hypermobiliteettisyndrooman avulla.
Alan kysellä muilta, onko tämä normaalia? Tietääkö kukaan mitään? Eräs kaverini sanoo, että tutkituta kilpirauhanen kun olet noin lihava ja väsynyt, minullakin oli arvot vähän pielessä ja sain lääkityksen kokeeksi, auttoi mielettömästi. Soitan työterveyteen ja kysyn, paljonko se kilpirauhasarvo olikaan? 0,8 vastaa pirteä ääni, aivan erinomainen! Masennun taas, senhän piti olla jotain kolme tai yli, että voisi olla vajaatoimintaa, ei siis apua sieltä. Mutta mistä!? Päätän, etten ole tälläinen kuin nyt olen. Minulle on löydyttävä sairaus ja hoito, tai sairautta en kaipaa, mutta terveys, sitä lähden etsimään ja hoitoa. Jossain se tietotaito on ja aion sen kaivaa vaikka kiven silmästä!
Siitä seuraavalla kerralla lisää.
-Konnis
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti